Tämä ei ole vertauskuva. En tarkoita, että ihminen kulkee yksin läpi elämän. Tarkoitan, että yksin käveleminen julkisella paikalla on kamalan epämiellyttävää. Minulle käy aina jompi kumpi seuraavista:
1) Olen liioitellun tietoinen kaikista ja kaikesta ympärilläni. Omasta käytöksestäni myös. Esim. mietin kuumeisesti, kävelenkö aina näin ja kuinka nopeasti ja kuinka pitkiä askelia otan ja entä jos mun kävelytyyli näyttää hölmöltä ja miten käsien kuuluu luonnollisesti normaalioloissa liikkua kävellessä ja heilutanko mie niitä käsiä nyt liika voi APUA.
2) Unohdan täysin kaiken ympärilläni josta seuraa se, että näytän varmasti kaikkien mielestä mielipuoliselta. Minulla on muun muassa tapana puolivahingossa kopioida ihmisten hassuja ilmeitä ja kävelytyylejä erittäin ilmiselvästi, puhua äänettömästi niin, että suu liikkuu, napsutella sormia, muuttaa kävelytahtia musiikin mukaan, heiluttaa päätäni oudosti, jäljitellä erilaisia eleitä ja/tai tanssikoreografioita minimaalisesti (pieni käden heilautus, lantion pyöritys, minikokoiset body wavet etc), hyräillä hiljaa ääneen, harjoitella viheltämistä (ja epäonnistua siinä surkeasti) sekä toistaa lempparirepliikkejäni elokuvista ja sarjoista näyttelijän puhetyyliä jäljitellen. Kaikki tämä tapahtuu ilman, että kiinnitän tekemisiini mitään huomiota. Kunnes joku vastaantulija kurtistaa minulle kulmiaan ja kävelee ohi niin etäältä, kuin mahdollista. Kuinka nolo voi ihminen olla ;____;
perjantai 12. toukokuuta 2017
maanantai 3. elokuuta 2015
Päätän alkaa saada asioita aikaiseksi!
Nyt tasan just tästä hetkestä mie alan saada asioita aikaiseksi! Tai oikeestaan aloitin jo tossa joitain päiviä sitten kun rupesin kirjottaa tänne.
Tekee ihan sikana mieli tanssia pitkästä aikaa. Lupasinkin eilen illalla itselleni, että kun yliopisto alkaa käyn vähintään kolmesti viikossa treenaamassa lipastolla tanssia (meen sinne peilisaliin, nauhotan ku tanssin, katon ne videot vaikka onki maailman kauheinta kidutusta kattoo omaa tanssimistaan, ja tanssin ja kuvaan niin kauan et oon tyytyväinen lopputulokseen, piste!) ja jos vaikka joskus kävis lenkillä ja tekis kotona ihan perus lihaskuntoa. Ja sit rupeen kirjottamaan kaikkea muutaki mitä mieleen sattuu enkä vaan tänne. Ja opiskellakin vois yrittää ehtiä :P
Mulla on nyt edelliset pari vuotta menny semmosessa epämääräsessä sumusessa tilassa etten oo oikeen saanut mitään järkevää aikaiseksi, en ainakaan mitään pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä vaativaa. Tai jos oon saanutkin aikaseks niin en ole saanut ihan hirveesti hupia irti mistään (lukuunottamatta Helsingin tanssiopiston street dance tunteja, ne oli parasta!!) Nyt tuntuu jotenkin tosi mahtavalta, että ylipäänsä tekee mieli tehdä ja on tullut tehtyä asioita. Ei ehkä pitäis olla ylpeä niin pieniestä jutuista, kuin pari valmista blogitekstiä ja suht säännöllisen liikunnan harrastaminen. Oon silti, koska tiiän missä mun rima on ihan liian kauan mennyt (tai oikeestaan en tiedä, kun se rima hukkui joskus viime vuosikymmenen lopulla ihan kokonaan, onneks löysin uuden!) ja nyt tää pienikin kohotus kyllä tuntuu.
Mun serkuilla on uus uima-allas. Se on aika hieno. Vois käydä kattomassa niitä riiviöitä useemminkin :DD Samalla pääsee opettamaan ukemeita ja muuta kivaa (ne haluaa aina oppia "ninjataitoja", aww).
Senki mie muuten oon saanu aikaseks, että kun on kauan pitänyt ottaa punasia raitoja päähän, mutta ne maksaa kampaamossa paljon ja ite en jaksa säätää (koska raitoja uhh), ni kävin eilen ostamassa punasta hiusväriä. Huomenna sotken koko kämpän sillä. Luultavasti päähän ei jää ollenkaan kun nää mun hiukset on niin tummat... Mut jos vaikka vähän sillai et kivasti valossa näkyis semmonen punertava hehku ni oisin enemmän ku tyytyväinen (:
Tekee ihan sikana mieli tanssia pitkästä aikaa. Lupasinkin eilen illalla itselleni, että kun yliopisto alkaa käyn vähintään kolmesti viikossa treenaamassa lipastolla tanssia (meen sinne peilisaliin, nauhotan ku tanssin, katon ne videot vaikka onki maailman kauheinta kidutusta kattoo omaa tanssimistaan, ja tanssin ja kuvaan niin kauan et oon tyytyväinen lopputulokseen, piste!) ja jos vaikka joskus kävis lenkillä ja tekis kotona ihan perus lihaskuntoa. Ja sit rupeen kirjottamaan kaikkea muutaki mitä mieleen sattuu enkä vaan tänne. Ja opiskellakin vois yrittää ehtiä :P
Mulla on nyt edelliset pari vuotta menny semmosessa epämääräsessä sumusessa tilassa etten oo oikeen saanut mitään järkevää aikaiseksi, en ainakaan mitään pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä vaativaa. Tai jos oon saanutkin aikaseks niin en ole saanut ihan hirveesti hupia irti mistään (lukuunottamatta Helsingin tanssiopiston street dance tunteja, ne oli parasta!!) Nyt tuntuu jotenkin tosi mahtavalta, että ylipäänsä tekee mieli tehdä ja on tullut tehtyä asioita. Ei ehkä pitäis olla ylpeä niin pieniestä jutuista, kuin pari valmista blogitekstiä ja suht säännöllisen liikunnan harrastaminen. Oon silti, koska tiiän missä mun rima on ihan liian kauan mennyt (tai oikeestaan en tiedä, kun se rima hukkui joskus viime vuosikymmenen lopulla ihan kokonaan, onneks löysin uuden!) ja nyt tää pienikin kohotus kyllä tuntuu.
Mun serkuilla on uus uima-allas. Se on aika hieno. Vois käydä kattomassa niitä riiviöitä useemminkin :DD Samalla pääsee opettamaan ukemeita ja muuta kivaa (ne haluaa aina oppia "ninjataitoja", aww).
Senki mie muuten oon saanu aikaseks, että kun on kauan pitänyt ottaa punasia raitoja päähän, mutta ne maksaa kampaamossa paljon ja ite en jaksa säätää (koska raitoja uhh), ni kävin eilen ostamassa punasta hiusväriä. Huomenna sotken koko kämpän sillä. Luultavasti päähän ei jää ollenkaan kun nää mun hiukset on niin tummat... Mut jos vaikka vähän sillai et kivasti valossa näkyis semmonen punertava hehku ni oisin enemmän ku tyytyväinen (:
lauantai 1. elokuuta 2015
Sosiaalisesta rajoittuneisuudesta
Mulla on kyllä joku aivovamma sosiaalisia tilanteita hoitavilla alueilla.
Eilen töissä olin ulkona ja joku kundi ilmestyi siihen pihalle tupakoimaan. Ja sitten se alkoi puhumaan mulle. Sanoi, että mun huppari on hieno ja kysyi, mistä sellaisia saa. Vaikka kysymys oli ihan normaali, eikä olisi ihan hirveästi vaatinut vastata kohteliaasti tai ehkä jopa small talkata vähän siihen päälle, onnistuin menemään ihan lukkoon. Pienen jumituksen jälkeen mumisin jotain epäselvää ja poistuin kiireesti paikalta. Siitä eteenpäin päivä kului mukavasti miettiessä miten parhaiten välttyisin törmäämästä tuohon heppuun enää kertaakaan parin vikan työviikkoni aikana. Pääasiallisesti koska oma tönkkö toiminta hävettää, ei tilanteessa eikä siinä kundissa ollut mitään epämiellyttävää. Jotenkin vaan onnistun aina levittämään ympärilleni kiusaantunutta ja antisosiaalista ilmapiiriä ja sitten häpeämään jälkikäteen ihan älyttömän paljon.
Mulla on muutenkin töissä joinain päivinä ihan kauheita vakeuksia selvitä kaikesta sosiaalista toimintaa vaativasta, kuten ihmisille hymyilemisestä, silmiin katsomisesta ja reippaasta tervehtimisestä. Usein käy esimerkiksi niin, että aamulla piipitän pienellä äänelläni hyvät huomenet ja sitten se toinen kajauttaa reippaasti ilmoille vastauksen ennen kuin ehdin päästä lauseen loppuun asti. Ääneni hukkuu sen toisen alle ja viimeiset puolitoista tavua jäävät pois. Sitten olenkin aivan mahdottoman häpeissäni enkä kehtaa katsoa toista silmiin vaan tuijottelen varpaita, vaikka tuo toinen ei varmaan edes huomannut mokaani. Ja joka kerta kun pitää koputtaa jonkun toimiston oveen tulee sydämentykytyksiä ja toivon ettei ketään olisi paikalla, ja aina kun joku sanoo jotain, toivon ettei sitä olisi suunnattu minulle.
En minä edes ole mitenkään erityisen sisäänpäin suuntautunut persoona. Suurin osa kavereista ja puolitutuista varmaan luokittelisi mut ihan överisosiaaliseksi. Mulla on muun muassa tapana halailla ihmisiä, jotka ei varmasti koe tuntevansa minua tarpeeksi hyvin sietääkseen halailua. Viime viikolla kävin töiden jälkeen verkkokaupassa ostamassa uuden puhelimen, ja vitutuksesta + väsymyksestä huolimatta höpötin ummet ja lammet kassan kundille enemmän ja vähemmän asiaan liittyvistä asioista. Joskus junassa, jos vieruskaveri sattuu olemaan sosiaalisemmasta päästä, tulee juteltua koko parituntisen matkan ajan nonstoppina. Tutustun uusiin ihmisiin ihan yliluonnollisen nopeasti ja jo pienen jutustelun jälkeen saattaa uusi tuttavuus tuntua jo läheiseltäkin ystävältä. Joskus vaan joku salpa menee kiinni, enkä saa suuta auki enkä osaa toimia missään sosiaalisissa tilanteissa. Se on ihan käsittämätöntä että yhtenä hetkenä on koko maailman kaveri, mutta seuraavassa ajatus puhelun soittamisesta (tai edes puheluun vastaamisesta) tuntemattomalle ihmisille ahdistaa niin perkeleesti tai uskallus ei meinaa riittää bussikuskin tervehtimiseen. En mie edes ole huomannut mitään selkeää yhteyttä väsymystilaan tai mielialoihin. Sosiaalisuus tuntuu olevan mulle joku oma muista asioista erillinen kehontoimintonsa, joka elää ihan omaa elämää oman kalenterinsa mukaan. Onko tää normaalia vai oonko vaan tosi outo >__<
Eilen töissä olin ulkona ja joku kundi ilmestyi siihen pihalle tupakoimaan. Ja sitten se alkoi puhumaan mulle. Sanoi, että mun huppari on hieno ja kysyi, mistä sellaisia saa. Vaikka kysymys oli ihan normaali, eikä olisi ihan hirveästi vaatinut vastata kohteliaasti tai ehkä jopa small talkata vähän siihen päälle, onnistuin menemään ihan lukkoon. Pienen jumituksen jälkeen mumisin jotain epäselvää ja poistuin kiireesti paikalta. Siitä eteenpäin päivä kului mukavasti miettiessä miten parhaiten välttyisin törmäämästä tuohon heppuun enää kertaakaan parin vikan työviikkoni aikana. Pääasiallisesti koska oma tönkkö toiminta hävettää, ei tilanteessa eikä siinä kundissa ollut mitään epämiellyttävää. Jotenkin vaan onnistun aina levittämään ympärilleni kiusaantunutta ja antisosiaalista ilmapiiriä ja sitten häpeämään jälkikäteen ihan älyttömän paljon.
Mulla on muutenkin töissä joinain päivinä ihan kauheita vakeuksia selvitä kaikesta sosiaalista toimintaa vaativasta, kuten ihmisille hymyilemisestä, silmiin katsomisesta ja reippaasta tervehtimisestä. Usein käy esimerkiksi niin, että aamulla piipitän pienellä äänelläni hyvät huomenet ja sitten se toinen kajauttaa reippaasti ilmoille vastauksen ennen kuin ehdin päästä lauseen loppuun asti. Ääneni hukkuu sen toisen alle ja viimeiset puolitoista tavua jäävät pois. Sitten olenkin aivan mahdottoman häpeissäni enkä kehtaa katsoa toista silmiin vaan tuijottelen varpaita, vaikka tuo toinen ei varmaan edes huomannut mokaani. Ja joka kerta kun pitää koputtaa jonkun toimiston oveen tulee sydämentykytyksiä ja toivon ettei ketään olisi paikalla, ja aina kun joku sanoo jotain, toivon ettei sitä olisi suunnattu minulle.
En minä edes ole mitenkään erityisen sisäänpäin suuntautunut persoona. Suurin osa kavereista ja puolitutuista varmaan luokittelisi mut ihan överisosiaaliseksi. Mulla on muun muassa tapana halailla ihmisiä, jotka ei varmasti koe tuntevansa minua tarpeeksi hyvin sietääkseen halailua. Viime viikolla kävin töiden jälkeen verkkokaupassa ostamassa uuden puhelimen, ja vitutuksesta + väsymyksestä huolimatta höpötin ummet ja lammet kassan kundille enemmän ja vähemmän asiaan liittyvistä asioista. Joskus junassa, jos vieruskaveri sattuu olemaan sosiaalisemmasta päästä, tulee juteltua koko parituntisen matkan ajan nonstoppina. Tutustun uusiin ihmisiin ihan yliluonnollisen nopeasti ja jo pienen jutustelun jälkeen saattaa uusi tuttavuus tuntua jo läheiseltäkin ystävältä. Joskus vaan joku salpa menee kiinni, enkä saa suuta auki enkä osaa toimia missään sosiaalisissa tilanteissa. Se on ihan käsittämätöntä että yhtenä hetkenä on koko maailman kaveri, mutta seuraavassa ajatus puhelun soittamisesta (tai edes puheluun vastaamisesta) tuntemattomalle ihmisille ahdistaa niin perkeleesti tai uskallus ei meinaa riittää bussikuskin tervehtimiseen. En mie edes ole huomannut mitään selkeää yhteyttä väsymystilaan tai mielialoihin. Sosiaalisuus tuntuu olevan mulle joku oma muista asioista erillinen kehontoimintonsa, joka elää ihan omaa elämää oman kalenterinsa mukaan. Onko tää normaalia vai oonko vaan tosi outo >__<
Mie en yleensä kirjoita blogiin päiväkirjamaisia postauksia mutta tänään on ollut hyvä päivä. Tänään on ollut siinä määrin hyvä päivä, että haluan joskus kun ketuttaa muistaa sen, että joskus on tällaisiakin tosi hyviä päiviä ja kaikki on ihanaa (paitsi se et mulla on ihan jäätävä kesäflunssa).
Maleficent ja Boardwalk Empiren kakkoskausi on miun äidille, loput ostin itselleni koska olen ahne possu ja pakko saada kaikki kiva minkä nään.
Nii juu ja mummi teki ihan hirmu hyviä tattilettuja mulle tänään \(^-^\)(/^-^)/
Haluaisin tässä välissä muistuttaa etten tosiaankaan ole mikään mestarivalokuvaaja. Älkää tuomitko plz ^^'
Joo elikkäs Kalliossa oli häppeninkiä tänään (Kallio Block Party) joten Kurvi oli liikenteeltä suljettu ja joka paikassa oli ruokakojuja ja musiikkilavoja ja ihmisiä keskellä katua. Aika jännä näky. Eniten pisti silmään se, että piritori näytti ihan mukavalta paikalta (ks yllä)!! En oikeen ymmärrä, miten siinä on onnistuttu ja piti ihan ottaa kuva todistusaineistoksi. Käytiin mm. Helsingin punaisten lyhtyjen kadulla aka Vaasankadulla syömässä hampparit Just Vegessä (on hyvää nomnom) ja tuhlasin paljon rahaa pieneen leffakauppaan. Miun paras kamu toi mulle söpöt Puuskupuh sukat Lontoosta :> (Oon Puuskupuh ja ylpeä siitä!)
Nii juu ja mummi teki ihan hirmu hyviä tattilettuja mulle tänään \(^-^\)(/^-^)/
perjantai 31. heinäkuuta 2015
Nyt ollaan vakavien asioiden äärellä!!1!
Joudun nyt suureksi häpeäkseni tunnustamaan, että selailin feissarimokien takasivua (hys älkää kertoko kenellekään). Joskus nyt vaan on hauska nauraa huonoille trolleille. Sieltä pomppasi silmiin tällainen tapaus:
Jotkut kukkahattutädit vaan jotenkin maagisesti onnistuu ampaisemaan han omiin sfääreihinsä heti kun mainitaan jotain heille epämieluisaa (tässä tapauksessa viittaus siihen että partiolaisetkin harrastavat seksiä, ohho en olis uskonut) ja katsomaan asioita aivan käsittämättömistä näkökulmista. Kuvan tapauksessa ei kylläkään ole kukkia hatussa, vaan terve järki hakusessa.
En ehkä ottaisi tätä nyt näin henkilökohtaisesti tai jaksaisi välittää koko asiasta, mutta vannoutuneena partiolaisena ottaa päähän, että joku voi edes olettaa jotain näin typerää. Partiossa ei todellakaan "kehoteta irtosuhteisiin" enkä edes ymmärrä miten keskustelun naishenkilö on onnistunut mielessään yhdistämään ilmaiset kondomit vapaaseen seksiin. Siis mitä? Tiinalta unohtuu, että hyvin suuri osa leiriläisistä on täysi-ikäisiä tai melkein täysi-ikäisiä jotka ovat kyllä ihan valmiita päättämään omista suhteistaan. Ja ei siinä mikään ei-seksiä politiikka auta (ja ois muutenkin aika saatanan törkeetä laittaa sellanen käytäntö pystyyn noin pitkälle leirille) kun laitetaan iso läjä nuoria ihmisiä samaan paikkaan pitkäksi aikaa. Japanilaiset kortsuautomaatit kuitenkin lienee meistä suomalaisista hyvinkin epäselviä (Japanissa kaikkea saa kolikkoautomaateista, ainakin kortsuja) niin eiköhän se ole vaan fiksumpaa laittaa niitä valmiiksi mukaan. Mutta ei kun selvästi siellä leirillä on tarkoitus tyrkyttää kortsuja kaikille testattavaksi, ja varsinkin sille Tiinan pikkuiselle (toivon todella että tyttö on pikkuinen eli alaikäinen koska muutoin Tiinan asenne on vielä vähemmän hyväksyttävä). Ja partion arvotkin on hiukka hukassa, kirkkoa ei ainakaan nykyään enää löydy vaikka joissain lippukunnissa kirkolla onkin hieman suurempi asema (jos lippukunnan kokoukset esim. järjestetään kirkon tiloissa kun muuta paikkaa ei ole ja onhan se kirkko ihan kiva yhdistys sinänsä että tukee partiotoimintaa ja muutenkin. Besides mistä lähtien suojattu seksi on ollut kirkon arvojen vastaista ku nyt kuitenkin eletään jo 2010 luvulla ja ehkäisy on kiva juttu). Isänmaastakin tuntuu Tiina puhuvan juuri siinä asiayhteydessä, ettei ulkomaalaisia pitäisi panna (miksei pitäisi kun kerran sinne asti ollaan menty?).
Partiossa nimenomaan painotetaan sitä, että muksuista yritetään kasvattaa vastuuntuntoisia nuoria ja aikuisia. Opetetaan mm. EA:n ja solmujen lisäksi mm. avoimuutta, hyväksyntää, vastuun kantamista, kehitetään eettistä ja moraalista ajattelua ja jossain vaiheessa nuorten kanssa pohditaan ehkä joidenkin mielestä kiusallisia ja hankalaltakin tuntuvia aiheita kuten seksuaalivalistusta ja muuta jänsää (meillä on joskus kokouksessa puhuttu mm. homoista että siitä vaan, ottakaa lapsenne pois jos on ongelma) ihan siksi että nuorilla olisi sitten joku paikka missä käsitellä itselle uusia ja vaikeita asioita eikä tartte sitten yksin puntaroida niitä. Eikä se ole itsestäänselvää, että kotona ja/tai koulussa tulee tällaiset asiat puheeksi (ja eikös koulunkin seksuaalivalistus ole Tiinan vinkkelistä seksin tuputtamista ja irtosuhteisiin yllyttämistä? Siellähän harjoitellaan laittamaan kortsuja banaaneille ja ties mitä räävitöntä mistä voi herätä ties mitä hävyttömiä ajatuksia ja himotuksia lapsille ja nuorille!!) varsinkaan kun kyseinen henkilö vaikuttaa siltä, että antaisi mieluiten lasten kasvaa reilusti yli kolmekymppisiksi ennen kuin ottaisi kukat ja mehiläiset puheeksi.
Hauskaa on myös miten tarmokkaasti Tiina loukkaantuu asioista, vaikka ainakin osa kommentoijista yrittää ihan oikeasti asiallisesti selittää asioita. Toivottavasti ei näe tätä koskaan, voisi mieli pahoittua pahemman kerran (tästä voi jo ihan syystäkin pahoittaa mielensä hupsis). Mistä päästäänkin hauskaan aiheeseen kaikenmaailman mielensäpahoittajat internetissä (mistä ei myöskään pitänyt tänään kirjoittaa vaan jostain ihan muusta mutta menköön). Miten se onkin mahdollista, että oli käsiteltävä asia mikä tahansa ja miten merkityksetön tahansa, aina joku pahoittaa mielensä (varsinkin tumblrissa)? Jos henkilö A kysyy henkilö B:ltä pitääkö tämä Paavo Pesusienestä ja B kohteliaasti vastaa ettei kyseinen ohjelma ole hänelle suuresti mieleen, saattaa hlö A hyvinkin saada kauhean paskahepulin ja alkaa luetella syitä jotka tekevät Paavosta mainon lastenohjelman ja solvata B parkaa törkeäksi ja ajattelemattomaksi. B yrittää selittää, ettei tarkoitus ollut loukata eikä hänellä varsinaisesti ole mitään Paavoa vastaan, se ei vaan kuuluu hänen henkilökohtaisiin suosikkeihinsa. Tämä vastaus ei tietenkään tyydytä A:ta, joka vielä seuraavalla viikollakin suurentelee asiaa ystävilleen ja haukkuu B:tä rumaksi ja sivistymättömäksi ihmisperseeksi, joka kehtasi loukata Paavoa. Sitten A huomauttaa, ettei Paavo Pesusieni ole hänenkään lempiohjelmansa, mutta julkeudellakin on rajansa ja B selvästi ylitti jonkin kosmisen kohteliaisuuden rajan haukkuessaan ohjelmaa.
Ihan hitto oikeasti, aivan sama mistä on kysymys, aina joku keksii loukkaantua siitä. Parasta on, kun seuraavaksi joku, kuten nyt minä (itse en tässä oikeastaan ole loukkaantunut, vaan hitusen tuohtunut ja suuresti kyllästynyt), loukkaantuu loukkaantumisesta. Sitten onkin massiivinen jatkuvasti lisää loukkaantujia luokseen keräävä sota käynnissä. Tästä aiheesta varmaan tulen purnaamaan jatkossakin, jos nyt vaan muistan ja jaksan blogia pitää hengissä yli viikon. Purnaisin nytkin, mutta tuntuu siltä että tähänastinenkin teksti on ollut mahdottoman epäloogista ja rakenteeltaan ihme mössöä kun olen vaan pomppinut ajatuksesta toiseen, niin taidanpa jättää myöhempään.
TL;DR:
Se on muuten miusta aika hupsua, kun mun äiti on jollain tapaa tosi korrekti eikä mielellään puhu ihmisistä negatiiviseen sävyyn silloinkaan kun ne käyttäytyy tosi juntisti. Aina kun sen kanssa puhuu jostain henkilöstä X ja tilanteesta, jossa X:n käytöksessä on ilmennyt jotain enemmän tai vähemmän negatiivista ja ikävää käy niin, että äiti sanoo sellaisella ihan erityisellä äänensävyllä: "Se on nyt vähän sellainen....(*tähän lyhyt tauko jonka aikana varmaan sulkee kaikki liian tylyt ilmaisutavat pois, esim. typerä ihmisperse, narsistipaska, rasittava, tympeä, ihan täysi mulkku, itsepäinen etc)....omanlaisensa." Jotenkin tämä huvittaa mua ihan sikana, mistä lienee johtuu : DD Ja kannustan kaikkia, enkä vähiten itseäni, tällaiseen toimintaan, ettei loukkaannuta kaikesta ja yritetään olla näkemättä jokaista inhottavahkoa pikkujuttua perin pohjin paskana. Joskus voi antaa anteeksi sen että joku inhimillisesti erehtyy käyttäytymään tosi juntisti. (Onhan se feissarimokien Tiinakin vähän omanlaisensa ja kai se pitää hänelle sallia).
En ehkä ottaisi tätä nyt näin henkilökohtaisesti tai jaksaisi välittää koko asiasta, mutta vannoutuneena partiolaisena ottaa päähän, että joku voi edes olettaa jotain näin typerää. Partiossa ei todellakaan "kehoteta irtosuhteisiin" enkä edes ymmärrä miten keskustelun naishenkilö on onnistunut mielessään yhdistämään ilmaiset kondomit vapaaseen seksiin. Siis mitä? Tiinalta unohtuu, että hyvin suuri osa leiriläisistä on täysi-ikäisiä tai melkein täysi-ikäisiä jotka ovat kyllä ihan valmiita päättämään omista suhteistaan. Ja ei siinä mikään ei-seksiä politiikka auta (ja ois muutenkin aika saatanan törkeetä laittaa sellanen käytäntö pystyyn noin pitkälle leirille) kun laitetaan iso läjä nuoria ihmisiä samaan paikkaan pitkäksi aikaa. Japanilaiset kortsuautomaatit kuitenkin lienee meistä suomalaisista hyvinkin epäselviä (Japanissa kaikkea saa kolikkoautomaateista, ainakin kortsuja) niin eiköhän se ole vaan fiksumpaa laittaa niitä valmiiksi mukaan. Mutta ei kun selvästi siellä leirillä on tarkoitus tyrkyttää kortsuja kaikille testattavaksi, ja varsinkin sille Tiinan pikkuiselle (toivon todella että tyttö on pikkuinen eli alaikäinen koska muutoin Tiinan asenne on vielä vähemmän hyväksyttävä). Ja partion arvotkin on hiukka hukassa, kirkkoa ei ainakaan nykyään enää löydy vaikka joissain lippukunnissa kirkolla onkin hieman suurempi asema (jos lippukunnan kokoukset esim. järjestetään kirkon tiloissa kun muuta paikkaa ei ole ja onhan se kirkko ihan kiva yhdistys sinänsä että tukee partiotoimintaa ja muutenkin. Besides mistä lähtien suojattu seksi on ollut kirkon arvojen vastaista ku nyt kuitenkin eletään jo 2010 luvulla ja ehkäisy on kiva juttu). Isänmaastakin tuntuu Tiina puhuvan juuri siinä asiayhteydessä, ettei ulkomaalaisia pitäisi panna (miksei pitäisi kun kerran sinne asti ollaan menty?).
Partiossa nimenomaan painotetaan sitä, että muksuista yritetään kasvattaa vastuuntuntoisia nuoria ja aikuisia. Opetetaan mm. EA:n ja solmujen lisäksi mm. avoimuutta, hyväksyntää, vastuun kantamista, kehitetään eettistä ja moraalista ajattelua ja jossain vaiheessa nuorten kanssa pohditaan ehkä joidenkin mielestä kiusallisia ja hankalaltakin tuntuvia aiheita kuten seksuaalivalistusta ja muuta jänsää (meillä on joskus kokouksessa puhuttu mm. homoista että siitä vaan, ottakaa lapsenne pois jos on ongelma) ihan siksi että nuorilla olisi sitten joku paikka missä käsitellä itselle uusia ja vaikeita asioita eikä tartte sitten yksin puntaroida niitä. Eikä se ole itsestäänselvää, että kotona ja/tai koulussa tulee tällaiset asiat puheeksi (ja eikös koulunkin seksuaalivalistus ole Tiinan vinkkelistä seksin tuputtamista ja irtosuhteisiin yllyttämistä? Siellähän harjoitellaan laittamaan kortsuja banaaneille ja ties mitä räävitöntä mistä voi herätä ties mitä hävyttömiä ajatuksia ja himotuksia lapsille ja nuorille!!) varsinkaan kun kyseinen henkilö vaikuttaa siltä, että antaisi mieluiten lasten kasvaa reilusti yli kolmekymppisiksi ennen kuin ottaisi kukat ja mehiläiset puheeksi.
Hauskaa on myös miten tarmokkaasti Tiina loukkaantuu asioista, vaikka ainakin osa kommentoijista yrittää ihan oikeasti asiallisesti selittää asioita. Toivottavasti ei näe tätä koskaan, voisi mieli pahoittua pahemman kerran (tästä voi jo ihan syystäkin pahoittaa mielensä hupsis). Mistä päästäänkin hauskaan aiheeseen kaikenmaailman mielensäpahoittajat internetissä (mistä ei myöskään pitänyt tänään kirjoittaa vaan jostain ihan muusta mutta menköön). Miten se onkin mahdollista, että oli käsiteltävä asia mikä tahansa ja miten merkityksetön tahansa, aina joku pahoittaa mielensä (varsinkin tumblrissa)? Jos henkilö A kysyy henkilö B:ltä pitääkö tämä Paavo Pesusienestä ja B kohteliaasti vastaa ettei kyseinen ohjelma ole hänelle suuresti mieleen, saattaa hlö A hyvinkin saada kauhean paskahepulin ja alkaa luetella syitä jotka tekevät Paavosta mainon lastenohjelman ja solvata B parkaa törkeäksi ja ajattelemattomaksi. B yrittää selittää, ettei tarkoitus ollut loukata eikä hänellä varsinaisesti ole mitään Paavoa vastaan, se ei vaan kuuluu hänen henkilökohtaisiin suosikkeihinsa. Tämä vastaus ei tietenkään tyydytä A:ta, joka vielä seuraavalla viikollakin suurentelee asiaa ystävilleen ja haukkuu B:tä rumaksi ja sivistymättömäksi ihmisperseeksi, joka kehtasi loukata Paavoa. Sitten A huomauttaa, ettei Paavo Pesusieni ole hänenkään lempiohjelmansa, mutta julkeudellakin on rajansa ja B selvästi ylitti jonkin kosmisen kohteliaisuuden rajan haukkuessaan ohjelmaa.
Ihan hitto oikeasti, aivan sama mistä on kysymys, aina joku keksii loukkaantua siitä. Parasta on, kun seuraavaksi joku, kuten nyt minä (itse en tässä oikeastaan ole loukkaantunut, vaan hitusen tuohtunut ja suuresti kyllästynyt), loukkaantuu loukkaantumisesta. Sitten onkin massiivinen jatkuvasti lisää loukkaantujia luokseen keräävä sota käynnissä. Tästä aiheesta varmaan tulen purnaamaan jatkossakin, jos nyt vaan muistan ja jaksan blogia pitää hengissä yli viikon. Purnaisin nytkin, mutta tuntuu siltä että tähänastinenkin teksti on ollut mahdottoman epäloogista ja rakenteeltaan ihme mössöä kun olen vaan pomppinut ajatuksesta toiseen, niin taidanpa jättää myöhempään.
TL;DR:
- partiolaiset on ihmisiä
- partiolaiset panee (ei kaikki, vain ne jotka nyt sattuu panemaan)
- partiossa ei kuitenkaan rohkaista mihinkään typerään toimintaan, päin vastoin
- kyllä minä niin mieleni pahoitin..!
Mitäs muuta tänään... Oravat on söpöjä! Niitä pomppii Santiksessa joka paikassa, eikä ne ole ollenkaan ihmisarkoja, tuitui :3
Se on muuten miusta aika hupsua, kun mun äiti on jollain tapaa tosi korrekti eikä mielellään puhu ihmisistä negatiiviseen sävyyn silloinkaan kun ne käyttäytyy tosi juntisti. Aina kun sen kanssa puhuu jostain henkilöstä X ja tilanteesta, jossa X:n käytöksessä on ilmennyt jotain enemmän tai vähemmän negatiivista ja ikävää käy niin, että äiti sanoo sellaisella ihan erityisellä äänensävyllä: "Se on nyt vähän sellainen....(*tähän lyhyt tauko jonka aikana varmaan sulkee kaikki liian tylyt ilmaisutavat pois, esim. typerä ihmisperse, narsistipaska, rasittava, tympeä, ihan täysi mulkku, itsepäinen etc)....omanlaisensa." Jotenkin tämä huvittaa mua ihan sikana, mistä lienee johtuu : DD Ja kannustan kaikkia, enkä vähiten itseäni, tällaiseen toimintaan, ettei loukkaannuta kaikesta ja yritetään olla näkemättä jokaista inhottavahkoa pikkujuttua perin pohjin paskana. Joskus voi antaa anteeksi sen että joku inhimillisesti erehtyy käyttäytymään tosi juntisti. (Onhan se feissarimokien Tiinakin vähän omanlaisensa ja kai se pitää hänelle sallia).
torstai 30. heinäkuuta 2015
keskiviikko 29. heinäkuuta 2015
Lapsuuden haaveita ja ajatuksia aikuisuudesta eli en tiedä mitä hittoa täällä teen mutta kivaa on (ainakin joskus)
Naperona murheilin välillä ihan ihme asioista, joilla ei pienten ihmisten pitäisi päätään vaivata. Esimerkiksi valittelin tasaisin väliajoin että mulla on kriisi kun en oikeen tiä mitä pitäis elämällä tehdä. Kaikki aikuiset siihen aina kollektiivisesti nauroivat että ei hätää, ei mekään tiedetä ja ihan hyvin luistaa siitä huolimatta. Suhtauduin tähän väitteeseen suhteellisen skeptisesti ja oletin sen kuuluvan aikuisten suureen salaliittoon, jonka tarkoitus oli pitää meidät pienet autuaan tietämättöminä ja stressittöminä mahdollisimman pitkään, kunnes yhtäkkia olisi työ ja tavoitteita ja tietäisi mitä tahtoo ja siitä se aikuiselämä alkaisi. Todellisuudessahan tönäistään vaan keskelle kaameaa tosielämää ja kaikki tapahtuu niin nopeasti, ettei ehdi missään välissä protestoida ja sanoa "en suostunut tällaiseen missään vaiheessa" ja milloinkaan siitä ei saa mitään tolkkua vaikka kuinka kääntelisi asiaa.
Mulla oli kyllä muksuna aika outo käsitys aikuisuudesta muutenkin, ja kenelläpä nappulalla ei olisi? Esimerkiksi yläasteikäiset TET-harjoittelijat päiväkodissa olivat ilmiselvästi aikuisia kun ne kerran olivat töissä ja ihan hirmu pitkiä eivätkä tahtoneet leikkiä Star Warsia meidän kanssa. Ja bussissa istuin aina yksin ollessa mieluiten varusmiehen viereen kun siitä tuli turvallinen olo. Nykyään hörähdän kun alle kolmekymppisiä sanotaan aikuisiksi. Oman lapsuudenaikaisen mielikuvani perusteella minun pitäisi nyt parikymppisenä olla luotettava ja vastuullinen aikuinen, joka tietää mitä elämässä tapahtuu nyt ja ensi viikolla ja viiden vuoden päästä ja osaa auttaa ongelmatilanteissa. Kyllähän mie onnistun maksamaan vuokranyleensä ajoissa ja joskus muistan syödä ja nukkua kunnolla.
Ensimmäisen kerran uskoni "aikuisiin" järkkyi pahemman kerran kun nuorten vapaaehtoisvoimin pyörittämässä kokkikerhossa tunsin kokeneeni vääryyttä ja epätasa-arvoista kohtelua. En voinut käsittää, että aikuiset (lue: 15-17-vuotiaat) ohjaajat eivät olleetkaan aina oikeassa eivätkä ymmärtäneet heti asioiden jokaista kääntöpuolta tai kyenneet etsimään täydellistä kompromissiratkaisua joka tilanteeseen. Kotona valitin asiasta äidille, joka totesi että edes aikuiset eivät aina ole fiksuja ja oikeassa (ei edes äiti??! tämän osan väitteestä laitoin vaatimattomuuden ja nöyryyden piikkiin sillä äiti on aina oikeassa).
Pohdiskelin siis aikuisuutta ja tulevaisuutta runsaassa määrin. Millaisia asioita minä sitten uumoilin ja haaveilin tulevaisuuden tuovan tullessaan?
Joo elikkäs jotkut ovet on kyllä jo kiinni vaikka nuori olenkin. Ei musta tule muusikkoa, näyttelijää, kirjailijaa eikä leffaohjaajaa (ei mitään siistiä snifs) mutta jos nyt vaikka keskittyisin opiskeleen sitä tietotekniikkaa ja vaikka löytäisin siltä alalta jotain kivaa. Pelejä? Tykkään tieskaripeleistä eli miks ei. Toisaalta ei mua ehkä oikeasti kiinnosta koodata ammatiksi. Tai edes... En mie vaan tiiä apua ääh. Kattoo nyt mihin tässä päätyy...
Ja koko tämän lätinän ideahan oli alunperin se, etten mie tajua mistään mitään eikä tarttekaan ni ehken mie nyt rupea päätäni sillä vaivaamaan. Ja nyt mulla alkaa muutenkin ajatus harhailla niin pahasti että taidan jättää älyllisen (lol näkis vaan) pohdinnan tältä päivää tähän.
P.S. Glen Checkin Haute Couture on ihan mahdottoman hyvä albumi~ Ja ai että mie tykkään siitä miten hersyvästi ja aidosti äiti hihittää niille jutuille mitä mie kirjoitan. Se ihan oikeasti elää sellaisen illuusion vallassa että mun teksti on hauskaa ja laadukasta. Tätä varten ne äidit on olemassa <3
Mulla oli kyllä muksuna aika outo käsitys aikuisuudesta muutenkin, ja kenelläpä nappulalla ei olisi? Esimerkiksi yläasteikäiset TET-harjoittelijat päiväkodissa olivat ilmiselvästi aikuisia kun ne kerran olivat töissä ja ihan hirmu pitkiä eivätkä tahtoneet leikkiä Star Warsia meidän kanssa. Ja bussissa istuin aina yksin ollessa mieluiten varusmiehen viereen kun siitä tuli turvallinen olo. Nykyään hörähdän kun alle kolmekymppisiä sanotaan aikuisiksi. Oman lapsuudenaikaisen mielikuvani perusteella minun pitäisi nyt parikymppisenä olla luotettava ja vastuullinen aikuinen, joka tietää mitä elämässä tapahtuu nyt ja ensi viikolla ja viiden vuoden päästä ja osaa auttaa ongelmatilanteissa. Kyllähän mie onnistun maksamaan vuokran
Ensimmäisen kerran uskoni "aikuisiin" järkkyi pahemman kerran kun nuorten vapaaehtoisvoimin pyörittämässä kokkikerhossa tunsin kokeneeni vääryyttä ja epätasa-arvoista kohtelua. En voinut käsittää, että aikuiset (lue: 15-17-vuotiaat) ohjaajat eivät olleetkaan aina oikeassa eivätkä ymmärtäneet heti asioiden jokaista kääntöpuolta tai kyenneet etsimään täydellistä kompromissiratkaisua joka tilanteeseen. Kotona valitin asiasta äidille, joka totesi että edes aikuiset eivät aina ole fiksuja ja oikeassa (ei edes äiti??! tämän osan väitteestä laitoin vaatimattomuuden ja nöyryyden piikkiin sillä äiti on aina oikeassa).
Pohdiskelin siis aikuisuutta ja tulevaisuutta runsaassa määrin. Millaisia asioita minä sitten uumoilin ja haaveilin tulevaisuuden tuovan tullessaan?
"Isona minusta tulee koululainen ja jääkiekkomies ja sitten ihminen."
"Minusta tulee näyttelijä ja minä esitän vuorenpeikkoa ja kummitusta ja mustikkapiirakkaa jolla on jalat."Nämä kauniit lainaukset ovat joskus tulleet Siirin 3v suusta. Vastaukseni kysymykseen: "Mikä sinusta tulee isona?" lienee ollut joka kerralla erilainen. Olen lyhyen elämäni aikana ehtinyt olla kiinnostunut ties mistä, konditoriasta ja supersankariudesta armeijauran kautta elokuvaohjaukseen. Suurin osa haaveista on ollut epärealistisia työllistymisen ja/tai kouluttautumisen suhteen taikka vaatinut sellaisia taiteellisia lahjoja joita minulla ei yksinkertaisesti ole. Nyt jos saisin valita niin varmaan rupeaisin ammattitanssija-kirjailija-elokuvaohjaajaksi. Kyllä se kirjailijan ura on ollut mun kestosuosikki ja olisko ees hienoa hei (vaikka Kaikkein vähäpätöisimmän asian (Kate Atkinson) mukaan "... Martin ei voinut käsittää, mitä loisteliasta on siinä, että istuu päivät pääksytysten yksin huoneessa ja yrittää pysyä järjissään."). Muksunahan kirjoitin ihan onnesta soikeana ja täysin vakavissani"fantasiaromaania". Ehkä jos mulla olis vielä tallessa se sama into, voisin saavuttaakin jotain mitä nyt pidän ihan mahdottomana,
Joo elikkäs jotkut ovet on kyllä jo kiinni vaikka nuori olenkin. Ei musta tule muusikkoa, näyttelijää, kirjailijaa eikä leffaohjaajaa (ei mitään siistiä snifs) mutta jos nyt vaikka keskittyisin opiskeleen sitä tietotekniikkaa ja vaikka löytäisin siltä alalta jotain kivaa. Pelejä? Tykkään tieskaripeleistä eli miks ei. Toisaalta ei mua ehkä oikeasti kiinnosta koodata ammatiksi. Tai edes... En mie vaan tiiä apua ääh. Kattoo nyt mihin tässä päätyy...
Ja koko tämän lätinän ideahan oli alunperin se, etten mie tajua mistään mitään eikä tarttekaan ni ehken mie nyt rupea päätäni sillä vaivaamaan. Ja nyt mulla alkaa muutenkin ajatus harhailla niin pahasti että taidan jättää älyllisen (lol näkis vaan) pohdinnan tältä päivää tähän.
Tommosia herkkuherkkumustikkametsämansikkakuppikakkuja tein tänään ^^ Niissä on semmoi kiva täyte kans : >
Aloin lukemaan Susanna Clarken kirjaa Jonathan Strange & herra Norrell jota on mulle mainostettu aikuisten Harry Potterina ja kyllä muuten tykkään (toisaalta oon suht varma että olisin tykännyt jo 10 vuotta sittenkin). Se on jotenkin niin mahdottoman englantilaiseen tyyliin kirjoitettu enkä oikeen tiedä mitä muuta osaisin siitä sanoa. Ei varmaan tarvi vielä osatakaan kun vasta viis lukua on takana. Joillain ihmisillä vaan on ihanan hykerryttävä tapa laittaa sanoja peräkkäin.
Mulla ois vielä pää täynnä asiaa mutta ikävä kyllä räkää myös ja kurkkuun koskee ja päätä särkee ja aamulla taas 4:45 herätys ja töihin D8 Niin pitäis varmaan mennä nukkumaan. Taidan herkutella tota herra Norrellia kyllä vielä vähän.
P.S. Glen Checkin Haute Couture on ihan mahdottoman hyvä albumi~ Ja ai että mie tykkään siitä miten hersyvästi ja aidosti äiti hihittää niille jutuille mitä mie kirjoitan. Se ihan oikeasti elää sellaisen illuusion vallassa että mun teksti on hauskaa ja laadukasta. Tätä varten ne äidit on olemassa <3
tiistai 28. heinäkuuta 2015
Aina sama juttu -.-'
Tein sen taas. Unohdin blogin olemassaolon, muistin, etsin, löysin, luin vanhat tekstit, häpesin, piilotin kaiken. Lähinnä siksi että ois ollut aika noloa jos ois ollut kolme peräkkäistä päivitystä joiden statement on: "ALAN TAAS KIRJOITTAA" ja välissä aina vuoden tauko. Myös siksi että häpeän kaikkea vanhaa tekstiän ihan suunnattomasti aina. Varmaan luen tämän uudestaan heti kirjoitettuani ja poistan koko roskan, poistan blogin, poistan internet selaimen, suljen koneen ja heitän ikkunasta. Tai jos ny en kuiteskaan.
Näytin tuossa pari päivää sitten vanhoja peruskouluaikaisia tekstejäni ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa jollekulle. Se on mulle aina kauheen vaikeaa, kun tavallaan olen niistä ylpeä mutta heti kun joku lukee niitä tekis mieli kadota maan päältä jonnekin tai ainakin kadottaa ne tekstit jonnekin. Minua kehuttiin peruskoulussa tosi hyväksi kirjoittajaksi niin usein että välillä uskoin siihen ja tuntui hyvältä ja motivoiduin kirjoittamaan lisää, mutta toisaalta oma arvio on aina ollut hitosti jyrkempi ja melkeinpä fyysisesti sattuu lukea mitään mitä itse olen kirjoittanut (sisäelimet tekee itsemurhaa) kun se on vaan niin kauheaa sontaa. Toisaalta mitäs väliä sillä on että kestääkö sitä joku lukea vai ei. Kuitenkin kirjoitan koska tekee mieli enkä siks että joku käskee eikä mua oikeen minkään muunkaan asian suhteen kiinnosta että mitä muut ajattelee ja kappas huijasin.
Täytyy kyllä myöntää, että on tosi noloa etten osaa kirjoittaa suomea enää oikein. Mun teksti on lähempänä satunnaista tajunnanvirtaa kuin suomen kieltä: pitkää, katkeamatonta, epäjohdonmukaista, välimerkitöntä ja täynnä outoja sanoja joita ei oo olemassakaan. Yritän skarpata ni jos vaikka saisin nämä päivitykset näyttämään edes vähän siistimmiltä kuin tumblrissa...
Tänään töissä mulla oli kunnon brainstormi menossa koko kahdeksantuntisen työvuoron alusta loppuun. Näpytin kännykkään muistiin aiheita joista haluaisin kirjoittaa. Sain varmaan viitisenkymmentä kohtaa siihen listaan. Ja sitten miun puhelin sanoi itsensä irti. Tai no luultavasti hajos vaan näyttö ja ebaysta vois tilata uuden. Mutta kipitin silti puoljuoksua verkkokauppaan ja ostin uuden samanlaisen plus suojakotelon. Eihän ilman kännykkää voi elää päivääkään... Pilveen oli tallentunut mukavasti parin päivän takainen varmuuskopio ja sain öbaut kaiken palautettua uuteen puhelimeen. Paitsi sen saakelin listan, Ni kirjotin sit uuden ja siitä puuttuu varmaan ainakin kaks kolmasosaa mutta jotain muistin ja paljon uutta tuli keksittyä. Ei siis tällä kertaa pitäis olla sitä tyypillistä ongelmaa etten tiedä mistä kirjoittaa. Lyön silti vaikka vetoa etten jaksa pitää tätä hengissä puolta viikkoakaan. Jos nyt ihan rehellisiä ollaan uskon unohtavani tämän ihan hetikohta kun saan jotain tärkeämpää ajateltavaa (kuten vaikka "pakkasessa on jäätelöä" tai "olis varmaan kannattanut ostaa parempi puhelin eikä sitä samaa paskaa") mutta voisin nyt edes yrittää olla optimisti kerrankin ja luvata itselleni että ainakin kolmesti viikossa kirjoitan niin kauan kun on jotain sanottavaa. Ja ainahan mulla on jotain sanottavaa, tää pulina on kuulkaas katkeamaton. Nytkin mielessäni jorisen ties mitä, enimmäkseen äänettömästi, mutta joitain sanoja on vaan pakko maistella ja kokeilla miltä ne kuulostaa kielen päällä, Tai siis. En mie puhu itsekseni koskaan, Se joka väittää muuta, valehtelee.
Asiasta kukkaruukkuun, luin Kate Atkinsonin kirjan Kaikkein vähäpätöisin asia. Ai että mie tykkään siitä kun kirjailija viimeisessä luvussa, kappaleessa tai ehkä jopa virkkeessä muuttaa lukijan koko käsityksen jostain merkittävästä seikasta tai ehkä koko saakelin romaanista. Tai sitten mä olen vaan tyhmä ja yksinkertainen enkä tajua mitään ennen kuin tavataan kirjain kirjaimelta että "hei pässi etkös osaa yhdistää asioita toisiinsä, tämä ja tämä meni näin".
Nyt on se hetki kun miun pitäis lukea tää lätinä ja tehdä sille jotain että se ois edes vähän julkaisukelpoisempi mutta sittenhän mie vaan huomaisin miten paljon inhoan sitä enkä kirjoittais taas pitkään aikaan mitään. Besides ei tätä kukaan lue niin eipä sillä niin väliä xd
Pakkasessa muuten on ihan oikeasti jäätelöä, jesh ^^
Näytin tuossa pari päivää sitten vanhoja peruskouluaikaisia tekstejäni ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa jollekulle. Se on mulle aina kauheen vaikeaa, kun tavallaan olen niistä ylpeä mutta heti kun joku lukee niitä tekis mieli kadota maan päältä jonnekin tai ainakin kadottaa ne tekstit jonnekin. Minua kehuttiin peruskoulussa tosi hyväksi kirjoittajaksi niin usein että välillä uskoin siihen ja tuntui hyvältä ja motivoiduin kirjoittamaan lisää, mutta toisaalta oma arvio on aina ollut hitosti jyrkempi ja melkeinpä fyysisesti sattuu lukea mitään mitä itse olen kirjoittanut (sisäelimet tekee itsemurhaa) kun se on vaan niin kauheaa sontaa. Toisaalta mitäs väliä sillä on että kestääkö sitä joku lukea vai ei. Kuitenkin kirjoitan koska tekee mieli enkä siks että joku käskee eikä mua oikeen minkään muunkaan asian suhteen kiinnosta että mitä muut ajattelee ja kappas huijasin.
Täytyy kyllä myöntää, että on tosi noloa etten osaa kirjoittaa suomea enää oikein. Mun teksti on lähempänä satunnaista tajunnanvirtaa kuin suomen kieltä: pitkää, katkeamatonta, epäjohdonmukaista, välimerkitöntä ja täynnä outoja sanoja joita ei oo olemassakaan. Yritän skarpata ni jos vaikka saisin nämä päivitykset näyttämään edes vähän siistimmiltä kuin tumblrissa...
Tänään töissä mulla oli kunnon brainstormi menossa koko kahdeksantuntisen työvuoron alusta loppuun. Näpytin kännykkään muistiin aiheita joista haluaisin kirjoittaa. Sain varmaan viitisenkymmentä kohtaa siihen listaan. Ja sitten miun puhelin sanoi itsensä irti. Tai no luultavasti hajos vaan näyttö ja ebaysta vois tilata uuden. Mutta kipitin silti puoljuoksua verkkokauppaan ja ostin uuden samanlaisen plus suojakotelon. Eihän ilman kännykkää voi elää päivääkään... Pilveen oli tallentunut mukavasti parin päivän takainen varmuuskopio ja sain öbaut kaiken palautettua uuteen puhelimeen. Paitsi sen saakelin listan, Ni kirjotin sit uuden ja siitä puuttuu varmaan ainakin kaks kolmasosaa mutta jotain muistin ja paljon uutta tuli keksittyä. Ei siis tällä kertaa pitäis olla sitä tyypillistä ongelmaa etten tiedä mistä kirjoittaa. Lyön silti vaikka vetoa etten jaksa pitää tätä hengissä puolta viikkoakaan. Jos nyt ihan rehellisiä ollaan uskon unohtavani tämän ihan hetikohta kun saan jotain tärkeämpää ajateltavaa (kuten vaikka "pakkasessa on jäätelöä" tai "olis varmaan kannattanut ostaa parempi puhelin eikä sitä samaa paskaa") mutta voisin nyt edes yrittää olla optimisti kerrankin ja luvata itselleni että ainakin kolmesti viikossa kirjoitan niin kauan kun on jotain sanottavaa. Ja ainahan mulla on jotain sanottavaa, tää pulina on kuulkaas katkeamaton. Nytkin mielessäni jorisen ties mitä, enimmäkseen äänettömästi, mutta joitain sanoja on vaan pakko maistella ja kokeilla miltä ne kuulostaa kielen päällä, Tai siis. En mie puhu itsekseni koskaan, Se joka väittää muuta, valehtelee.
Asiasta kukkaruukkuun, luin Kate Atkinsonin kirjan Kaikkein vähäpätöisin asia. Ai että mie tykkään siitä kun kirjailija viimeisessä luvussa, kappaleessa tai ehkä jopa virkkeessä muuttaa lukijan koko käsityksen jostain merkittävästä seikasta tai ehkä koko saakelin romaanista. Tai sitten mä olen vaan tyhmä ja yksinkertainen enkä tajua mitään ennen kuin tavataan kirjain kirjaimelta että "hei pässi etkös osaa yhdistää asioita toisiinsä, tämä ja tämä meni näin".
Nyt on se hetki kun miun pitäis lukea tää lätinä ja tehdä sille jotain että se ois edes vähän julkaisukelpoisempi mutta sittenhän mie vaan huomaisin miten paljon inhoan sitä enkä kirjoittais taas pitkään aikaan mitään. Besides ei tätä kukaan lue niin eipä sillä niin väliä xd
Pakkasessa muuten on ihan oikeasti jäätelöä, jesh ^^
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)