Lapsuuden haaveita ja ajatuksia aikuisuudesta eli en tiedä mitä hittoa täällä teen mutta kivaa on (ainakin joskus)

Naperona murheilin välillä ihan ihme asioista, joilla ei pienten ihmisten pitäisi päätään vaivata. Esimerkiksi valittelin tasaisin väliajoin että mulla on kriisi kun en oikeen tiä mitä pitäis elämällä tehdä. Kaikki aikuiset siihen aina kollektiivisesti nauroivat että ei hätää, ei mekään tiedetä ja ihan hyvin luistaa siitä huolimatta. Suhtauduin tähän väitteeseen suhteellisen skeptisesti ja oletin sen kuuluvan aikuisten suureen salaliittoon, jonka tarkoitus oli pitää meidät pienet autuaan tietämättöminä ja stressittöminä mahdollisimman pitkään, kunnes yhtäkkia olisi työ ja tavoitteita ja tietäisi mitä tahtoo ja siitä se aikuiselämä alkaisi. Todellisuudessahan tönäistään vaan keskelle kaameaa tosielämää ja kaikki tapahtuu niin nopeasti, ettei ehdi missään välissä protestoida ja sanoa "en suostunut tällaiseen missään vaiheessa" ja milloinkaan siitä ei saa mitään tolkkua vaikka kuinka kääntelisi asiaa.

Mulla oli kyllä muksuna aika outo käsitys aikuisuudesta muutenkin, ja kenelläpä nappulalla ei olisi? Esimerkiksi yläasteikäiset TET-harjoittelijat päiväkodissa olivat ilmiselvästi aikuisia kun ne kerran olivat töissä ja ihan hirmu pitkiä eivätkä tahtoneet leikkiä Star Warsia meidän kanssa. Ja bussissa istuin aina yksin ollessa mieluiten varusmiehen viereen kun siitä tuli turvallinen olo. Nykyään hörähdän kun alle kolmekymppisiä sanotaan aikuisiksi. Oman lapsuudenaikaisen mielikuvani perusteella minun pitäisi nyt parikymppisenä olla luotettava ja vastuullinen aikuinen, joka tietää mitä elämässä tapahtuu nyt ja ensi viikolla ja viiden vuoden päästä ja osaa auttaa ongelmatilanteissa. Kyllähän mie onnistun maksamaan vuokran yleensä ajoissa ja joskus muistan syödä ja nukkua kunnolla.

Ensimmäisen kerran uskoni "aikuisiin" järkkyi pahemman kerran kun nuorten vapaaehtoisvoimin pyörittämässä kokkikerhossa tunsin kokeneeni vääryyttä ja epätasa-arvoista kohtelua. En voinut käsittää, että aikuiset (lue: 15-17-vuotiaat) ohjaajat eivät olleetkaan aina oikeassa eivätkä ymmärtäneet heti asioiden jokaista kääntöpuolta tai kyenneet etsimään täydellistä kompromissiratkaisua joka tilanteeseen. Kotona valitin asiasta äidille, joka totesi että edes aikuiset eivät aina ole fiksuja ja oikeassa (ei edes äiti??! tämän osan väitteestä laitoin vaatimattomuuden ja nöyryyden piikkiin sillä äiti on aina oikeassa).

Pohdiskelin siis aikuisuutta ja tulevaisuutta runsaassa määrin. Millaisia asioita minä sitten uumoilin ja haaveilin tulevaisuuden tuovan tullessaan?

"Isona minusta tulee koululainen ja jääkiekkomies ja sitten ihminen."

"Minusta tulee näyttelijä ja minä esitän vuorenpeikkoa ja kummitusta ja mustikkapiirakkaa jolla on jalat."

 Nämä kauniit lainaukset ovat joskus tulleet Siirin 3v suusta. Vastaukseni kysymykseen: "Mikä sinusta tulee isona?" lienee ollut joka kerralla erilainen. Olen lyhyen elämäni aikana ehtinyt olla kiinnostunut ties mistä, konditoriasta ja supersankariudesta armeijauran kautta elokuvaohjaukseen. Suurin osa haaveista on ollut epärealistisia työllistymisen ja/tai kouluttautumisen suhteen taikka vaatinut sellaisia taiteellisia lahjoja joita minulla ei yksinkertaisesti ole. Nyt jos saisin valita niin varmaan rupeaisin ammattitanssija-kirjailija-elokuvaohjaajaksi. Kyllä se kirjailijan ura on ollut mun kestosuosikki ja olisko ees hienoa hei (vaikka Kaikkein vähäpätöisimmän asian (Kate Atkinson) mukaan "... Martin ei voinut käsittää, mitä loisteliasta on siinä, että istuu päivät pääksytysten yksin huoneessa ja yrittää pysyä järjissään."). Muksunahan kirjoitin ihan onnesta soikeana ja täysin vakavissani"fantasiaromaania". Ehkä jos mulla olis vielä tallessa se sama into, voisin saavuttaakin jotain mitä nyt pidän ihan mahdottomana,

Joo elikkäs jotkut ovet on kyllä jo kiinni vaikka nuori olenkin. Ei musta tule muusikkoa, näyttelijää, kirjailijaa eikä leffaohjaajaa (ei mitään siistiä snifs) mutta jos nyt vaikka keskittyisin opiskeleen sitä tietotekniikkaa ja vaikka löytäisin siltä alalta jotain kivaa. Pelejä? Tykkään tieskaripeleistä eli miks ei. Toisaalta ei mua ehkä oikeasti kiinnosta koodata ammatiksi. Tai edes... En mie vaan tiiä apua ääh. Kattoo nyt mihin tässä päätyy...
Ja koko tämän lätinän ideahan oli alunperin se, etten mie tajua mistään mitään eikä tarttekaan ni ehken mie nyt rupea päätäni sillä vaivaamaan. Ja nyt mulla alkaa muutenkin ajatus harhailla niin pahasti että taidan jättää älyllisen (lol näkis vaan) pohdinnan tältä päivää tähän.

Tommosia herkkuherkkumustikkametsämansikkakuppikakkuja tein tänään ^^ Niissä on semmoi kiva täyte kans : > 

Aloin lukemaan Susanna Clarken kirjaa Jonathan Strange & herra Norrell jota on mulle mainostettu aikuisten Harry Potterina ja kyllä muuten tykkään (toisaalta oon suht varma että olisin tykännyt jo 10 vuotta sittenkin). Se on jotenkin niin mahdottoman englantilaiseen tyyliin kirjoitettu enkä oikeen tiedä mitä muuta osaisin siitä sanoa. Ei varmaan tarvi vielä osatakaan kun vasta viis lukua on takana. Joillain ihmisillä vaan on ihanan hykerryttävä tapa laittaa sanoja peräkkäin.

Mulla ois vielä pää täynnä asiaa mutta ikävä kyllä räkää myös ja kurkkuun koskee ja päätä särkee ja aamulla taas 4:45 herätys ja töihin D8 Niin pitäis varmaan mennä nukkumaan. Taidan herkutella tota herra Norrellia kyllä vielä vähän.

P.S. Glen Checkin Haute Couture on ihan mahdottoman hyvä albumi~ Ja ai että mie tykkään siitä miten hersyvästi ja aidosti äiti hihittää niille jutuille mitä mie kirjoitan. Se ihan oikeasti elää sellaisen illuusion vallassa että mun teksti on hauskaa ja laadukasta. Tätä varten ne äidit on olemassa <3