Mulla on kyllä joku aivovamma sosiaalisia tilanteita hoitavilla alueilla.
Eilen töissä olin ulkona ja joku kundi ilmestyi siihen pihalle tupakoimaan. Ja sitten se alkoi puhumaan mulle. Sanoi, että mun huppari on hieno ja kysyi, mistä sellaisia saa. Vaikka kysymys oli ihan normaali, eikä olisi ihan hirveästi vaatinut vastata kohteliaasti tai ehkä jopa small talkata vähän siihen päälle, onnistuin menemään ihan lukkoon. Pienen jumituksen jälkeen mumisin jotain epäselvää ja poistuin kiireesti paikalta. Siitä eteenpäin päivä kului mukavasti miettiessä miten parhaiten välttyisin törmäämästä tuohon heppuun enää kertaakaan parin vikan työviikkoni aikana. Pääasiallisesti koska oma tönkkö toiminta hävettää, ei tilanteessa eikä siinä kundissa ollut mitään epämiellyttävää. Jotenkin vaan onnistun aina levittämään ympärilleni kiusaantunutta ja antisosiaalista ilmapiiriä ja sitten häpeämään jälkikäteen ihan älyttömän paljon.
Mulla on muutenkin töissä joinain päivinä ihan kauheita vakeuksia selvitä kaikesta sosiaalista toimintaa vaativasta, kuten ihmisille hymyilemisestä, silmiin katsomisesta ja reippaasta tervehtimisestä. Usein käy esimerkiksi niin, että aamulla piipitän pienellä äänelläni hyvät huomenet ja sitten se toinen kajauttaa reippaasti ilmoille vastauksen ennen kuin ehdin päästä lauseen loppuun asti. Ääneni hukkuu sen toisen alle ja viimeiset puolitoista tavua jäävät pois. Sitten olenkin aivan mahdottoman häpeissäni enkä kehtaa katsoa toista silmiin vaan tuijottelen varpaita, vaikka tuo toinen ei varmaan edes huomannut mokaani. Ja joka kerta kun pitää koputtaa jonkun toimiston oveen tulee sydämentykytyksiä ja toivon ettei ketään olisi paikalla, ja aina kun joku sanoo jotain, toivon ettei sitä olisi suunnattu minulle.
En minä edes ole mitenkään erityisen sisäänpäin suuntautunut persoona. Suurin osa kavereista ja puolitutuista varmaan luokittelisi mut ihan överisosiaaliseksi. Mulla on muun muassa tapana halailla ihmisiä, jotka ei varmasti koe tuntevansa minua tarpeeksi hyvin sietääkseen halailua. Viime viikolla kävin töiden jälkeen verkkokaupassa ostamassa uuden puhelimen, ja vitutuksesta + väsymyksestä huolimatta höpötin ummet ja lammet kassan kundille enemmän ja vähemmän asiaan liittyvistä asioista. Joskus junassa, jos vieruskaveri sattuu olemaan sosiaalisemmasta päästä, tulee juteltua koko parituntisen matkan ajan nonstoppina. Tutustun uusiin ihmisiin ihan yliluonnollisen nopeasti ja jo pienen jutustelun jälkeen saattaa uusi tuttavuus tuntua jo läheiseltäkin ystävältä. Joskus vaan joku salpa menee kiinni, enkä saa suuta auki enkä osaa toimia missään sosiaalisissa tilanteissa. Se on ihan käsittämätöntä että yhtenä hetkenä on koko maailman kaveri, mutta seuraavassa ajatus puhelun soittamisesta (tai edes puheluun vastaamisesta) tuntemattomalle ihmisille ahdistaa niin perkeleesti tai uskallus ei meinaa riittää bussikuskin tervehtimiseen. En mie edes ole huomannut mitään selkeää yhteyttä väsymystilaan tai mielialoihin. Sosiaalisuus tuntuu olevan mulle joku oma muista asioista erillinen kehontoimintonsa, joka elää ihan omaa elämää oman kalenterinsa mukaan. Onko tää normaalia vai oonko vaan tosi outo >__<
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti